Taloudellisen kehityksen mittarit

mennessä Virtalan tila | 29.11.2025 | Yleinen

Brut­to­kan­san­tuo­te (BKT) on toi­mi­nut talou­del­li­sen kehi­tyk­sen kes­kei­se­nä mit­ta­ri­na 1900-luvun puo­li­vä­lis­tä läh­tien, vaik­ka sen rajoi­tuk­set hyvin­voin­nin kuvaa­ja­na on tun­nis­tet­tu jo var­hain. BKT mit­taa talou­del­lis­ta tuo­tan­toa, mut­ta ei ota huo­mioon luon­non­va­ro­jen ehty­mis­tä, ympä­ris­tön pilaan­tu­mis­ta, pal­kat­to­man työn arvoa tai tuo­tan­non hyvin­voin­ti­vai­ku­tus­ten laa­dul­li­sia ero­ja. Näin ollen se ei erot­te­le talou­del­lis­ta toi­min­taa, joka lisää yhteis­kun­nan hyvin­voin­tia, toi­min­nas­ta, joka sitä hei­ken­tää (Tal­berth, Cobb & Slat­te­ry, 2007).

Näi­tä puut­tei­ta kor­jaa­maan on kehi­tet­ty Genui­ne Progress Indica­tor (GPI), joka tar­kas­te­lee talou­del­lis­ta edis­tys­tä koko­nais­val­tai­sem­min. GPI huo­mioi talou­del­li­sen toi­min­nan vai­ku­tuk­set inhi­mil­li­seen ja eko­lo­gi­seen hyvin­voin­tiin teke­mäl­lä vähen­nyk­siä tuloe­rois­ta, rikol­li­suu­des­ta ja ympä­ris­tön heik­ke­ne­mi­ses­tä. Samal­la se lisää hyvin­voin­nil­le myön­tei­siä teki­jöi­tä, kuten koti­ta­lous­työn ja vapaa­eh­tois­työn arvoa. GPI tar­jo­aa näin tuo­tan­non net­to­vai­ku­tuk­siin perus­tu­van näky­män kehi­tyk­seen ja olet­taa talou­den ole­van kes­tä­väl­lä ural­la vain sil­loin, kun sen luon­non- ja sosi­aa­li­nen pää­oma säi­ly­vät (Tal­berth, Cobb & Slat­te­ry, 2007).

Talou­del­lis­ten mit­ta­rien rin­nal­le on 2000-luvul­la nous­sut tar­ve ymmär­tää kehi­tys­tä myös eko­lo­gis­ten jär­jes­tel­mien kan­to­ky­vyn näkö­kul­mas­ta. Tätä tar­koi­tus­ta pal­ve­lee Pla­ne­ta­ry Boun­da­ries -kehik­ko (Rock­ström ym. 2009), joka mää­rit­tää maa­pal­lon kes­kei­set bio­geo­fy­si­kaa­li­set rajat – kuten ilmas­ton­muu­tok­sen, bio­di­ver­si­tee­tin köyh­ty­mi­sen ja typen sekä fos­fo­rin kier­to­jen häi­riöt – joi­den sisäl­lä ihmis­kun­nan toi­min­ta on tur­val­lis­ta. Kehik­ko osoit­taa, että talou­del­li­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen kehi­tys voi olla kes­tä­vää vain, jos se pysyy näi­den rajo­jen puit­teis­sa. Toi­sin sanoen talous­jär­jes­tel­mää ei voi­da arvioi­da pel­käs­tään tuo­tan­non tai hyvin­voin­nin näkö­kul­mas­ta, vaan sen on toi­mit­ta­va osa­na laa­jem­paa biosfää­rin sal­li­maa tilaa.

Yhdes­sä tar­kas­tel­tu­na BKT, GPI ja Pla­ne­ta­ry Boun­da­ries tar­joa­vat toi­si­aan täy­den­tä­vän kuvan talou­del­li­ses­ta toi­min­nas­ta: BKT kuvaa tuo­tan­non mää­rää, GPI tuo­tan­non hyvin­voin­ti­vai­ku­tuk­sia ja Pla­ne­ta­ry Boun­da­ries tuo­tan­non eko­lo­gi­sia rajo­ja. Kes­tä­vä kehi­tys edel­lyt­tää­kin, että talou­del­li­sen toi­min­nan arvioin­ti perus­tuu näi­den kol­men tason koko­nai­suu­teen – mää­rään, laa­tuun ja ekologiaan.

• Tal­berth, Cobb & Slat­te­ry (2007) The Genui­ne Progress Indica­tor 2006: A Tool for Sus­tai­nable Development

• Rock­ström, J., Stef­fen, W., Noo­ne, K., Pers­son, Å., Cha­pin III, F. S., Lam­bin, E. F., Len­ton, T. M., Schef­fer, M., Fol­ke, C., Schelln­hu­ber, H. J., Nykvist, B., de Wit, C. A., Hug­hes, T., van der Lee­uw, S., Rod­he, H., Sör­lin, S., Sny­der, P. K., Cos­tanza, R., Sve­din, U., … Foley, J. A. (2009). Pla­ne­ta­ry boun­da­ries: Explo­ring the safe ope­ra­ting space for huma­ni­ty. Eco­lo­gy and Socie­ty, 14(2), 32. https://doi.org/10.5751/ES-03180-140232

Kaupunki vs. maaseutu

mennessä Virtalan tila | 20.11.2025 | Yleinen

Kaupunki ja maaseutu tarvitsevat toisiaan tulevaisuudessa entistä tiiviimmin. Kuinka rakennamme toimivan ja vuorovaikutteisen suhteen?

Jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa maa­seu­tu ja kau­pun­ki ase­te­taan usein vas­tak­kain, vaik­ka todel­li­suu­des­sa nii­den kehi­tys on ollut aina sidok­sis­sa toi­siin­sa. Kau­pun­gis­tu­mi­nen loi tar­peen tehos­taa maa­ta­lout­ta, ja teol­li­nen maa­ta­lous puo­les­taan mah­dol­lis­ti kau­pun­kien kas­vun. Ilman tätä vas­ta­vuo­roi­suut­ta kum­pi­kaan ei oli­si nous­sut nykyi­seen mittakaavaansa.

Nykyi­nen ruo­ka­jär­jes­tel­mä nojaa kui­ten­kin hal­paan ener­gi­aan, fos­sii­li­siin tuo­tan­to­pa­nok­siin ja pit­kiin toi­mi­tus­ket­jui­hin. Kun nämä resurs­sit kal­lis­tu­vat tai heik­ke­ne­vät, ruo­an ja ener­gian hin­ta nousee väis­tä­mät­tä. On aiheel­lis­ta kysyä, kuin­ka pit­käl­le tämä voi jat­kua. Vie­lä tulee aika, jol­loin perus­tar­peet mak­sa­vat kau­pun­geis­sa niin pal­jon, että oma­va­rai­suu­des­ta ja pai­kal­li­ses­ta tuo­tan­nos­ta tulee jäl­leen vält­tä­mät­tö­myys – ei maa­lais­ro­mant­ti­nen valinta.

Samaan aikaan ilmas­ton­muu­tos hei­ken­tää vil­je­ly­olo­suh­tei­ta ete­läi­sil­lä alueil­la, mikä lisää ilmas­to­pa­ko­lai­suut­ta ja kas­vat­taa väes­tö­pai­net­ta Euroo­pas­sa. Juu­ri sil­loin, kun oma ruo­ka­jär­jes­tel­mäm­me on muu­ten­kin koe­tuk­sel­la, tar­vit­sem­me entis­tä vah­vem­man huol­to­var­muu­den ja toi­mi­van suh­teen maa­seu­dun ja kau­pun­gin välillä.

Maa­seu­tu ei siis ole kehi­tyk­sen vas­ta­koh­ta, vaan kes­kei­nen osa tule­vai­suu­den tur­va­verk­koa. Kau­pun­kien ja maa­seu­dun ris­ti­rii­to­ja koros­ta­mi­sen sijaan mei­dän tuli­si ymmär­tää, että nii­den yhteis­työ rat­kai­see, kuin­ka hyvin sel­viäm­me edes­sä ole­vis­ta muutoksista.

Nauta. Nurmi. Luomu

mennessä Virtalan tila | 18.11.2025 | Yleinen

Nauta. Nurmi. Luomu - kultainen yhdistelmä Suomen oloihin ja kestävän kehityksen periaatteisiin

Kun vuon­na 2012 läh­dim­me luo­muun, emme ehkä aivan tark­kaan ymmär­tä­neet, mitä kaik­kea se tar­koit­taa käy­tän­nös­sä. Vuo­sien saa­tos­sa ymmär­ryk­sen kart­tues­sa aja­tus on kui­ten­kin kir­kas­tu­nut: tämä on juu­ri oikea suun­ta. Luo­mun ideo­lo­gia, sen käy­tän­nön rat­kai­sut ja koko vil­je­ly­jär­jes­tel­mä ovat alka­neet muo­dos­taa joh­don­mu­kai­sen koko­nai­suu­den. Ympä­ril­le on vähi­tel­len syn­ty­nyt myös oma pai­kal­li­nen luo­mu­yh­tei­sö, mikä vah­vis­taa enti­ses­tään uskoa vali­tun tien kestävyyteen.

Suo­men maa­ta­lout­ta on vuo­si­sa­to­jen ajan muo­kan­nut poh­joi­nen ilmas­to, lyhyt kas­vu­kausi ja laa­jat nur­mia­lu­eet. Näis­sä olo­suh­teis­sa nau­ta­pai­not­tei­nen tuo­tan­to ja moni­vuo­ti­set nur­mi­re­hu­kas­vus­tot muo­dos­ta­vat luon­nol­li­sen ja eko­lo­gi­ses­ti jär­ke­vän koko­nai­suu­den. Kun tähän yhdis­te­tään luo­mu­tuo­tan­non peri­aat­teet, syn­tyy tuo­tan­to­ta­pa, joka tukee sekä luon­non­va­ro­jen kes­tä­vää käyt­töä että tilo­jen pit­kän aika­vä­lin elinvoimaisuutta.

Nauta hyödyntää sitä, mitä suomalainen luonto parhaiten tuottaa

Suo­mes­sa vil­je­ly­kas­vien kir­jo on ilmas­ton vuok­si rajal­li­nen: vil­jan­vil­je­ly onnis­tuu, mut­ta monel­le eri­kois­kas­vil­le olo­suh­teet ovat vaa­ti­vat. Nur­mi sen sijaan kas­vaa erin­omai­ses­ti ja kes­tää vaih­te­le­via sää­olo­suh­tei­ta. Nau­ta kyke­nee hyö­dyn­tä­mään tämän nur­mi­sa­don tehok­kaal­la ja luon­nol­li­sel­la tavalla.

Yhdis­tet­ty­nä lai­dun­nuk­seen nau­to­jen ravin­non­tar­ve voi­daan täyt­tää pit­käl­ti pai­kal­li­sil­la, uusiu­tu­vil­la resurs­seil­la. Tämä lisää oma­va­rai­suut­ta ja vähen­tää tuo­tan­non hiilijalanjälkeä.

Nurmiviljely sitoo hiiltä ja vahvistaa maaperän rakennetta

Moni­vuo­ti­set nur­met ovat yksi tehok­kaim­mis­ta tavois­ta sitoa hiil­tä maa­pe­rään. Juu­ris­ton run­sas bio­mas­sa ja kas­vien jat­ku­va yhteyt­tä­mi­nen muo­dos­ta­vat hii­li­nie­lun, joka paran­taa maa­pe­rän hii­li­va­ras­to­ja ja samal­la tukee pel­lon raken­net­ta, veden­pi­dä­tys­ky­kyä ja eroo­sion torjuntaa.

Luo­mu­tuo­tan­nos­sa nur­mien roo­li koros­tuu enti­ses­tään, sil­lä vil­je­ly­kier­to perus­tuu moni­puo­li­suu­teen ja kemial­li­sia lan­noit­tei­ta ei käytetä.

Luomu tuo lisäarvoa eläinten hyvinvoinnille ja ympäristölle

Luo­mu­tuo­tan­non peri­aat­teet – luon­non­mu­kai­nen rehu, eläin­ten hyvin­voin­ti ja ympä­ris­tön huo­mioi­mi­nen – sopi­vat erin­omai­ses­ti nau­ta­ti­lo­jen toi­min­ta­mal­lei­hin. Luo­mu­ti­lo­jen vaa­ti­muk­set laa­jem­mis­ta tilois­ta, ulkoi­lus­ta ja lai­dun­nuk­ses­ta tuke­vat eläin­ten laji­tyy­pil­lis­tä käyt­täy­ty­mis­tä. Samal­la luo­mu­tuo­tan­to kan­nus­taa tilo­ja koh­ti pie­nem­pää ympä­ris­tö­kuor­mi­tus­ta ja kes­tä­väm­piä tuotantopanoksia.

Kaupungit tarvitsevat maaseutua tulevaisuudessa entistä enemmän

mennessä Virtalan tila | 4.11.2025 | Yleinen

Lihan kulutus tilastoissa

mennessä Virtalan tila | 10.3.2021 | Yleinen

Vuon­na 2019 Suo­mes­sa tuo­tet­tiin lihaa yhteen­sä noin 400 mil­joo­naa kiloa. Lihan­ku­lu­tus on kas­va­nut ja moni­puo­lis­tu­nut mer­kit­tä­väs­ti vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä. Vuon­na 1960 suo­ma­lai­set kulut­ti­vat sian-, nau­dan- ja lam­paan­li­haa yhteen­sä 32,1 kilo­gram­maa hen­keä koh­den, kun vuon­na 2019 vas­taa­va koko­nais­ku­lu­tus — sisäl­täen myös broi­le­rin, hevo­sen ja poron — oli 79,8 kilo­gram­maa hen­keä koh­den. Liha­la­ji­kir­jon laa­jen­tu­mi­nen ja koko­nais­ku­lu­tuk­sen kas­vu ovat kes­kei­siä kehi­tys­suun­tia. Eri­tyi­ses­ti broi­le­rin­li­han kulu­tus on nous­sut jyr­käs­ti: sitä ei kulu­tet­tu lain­kaan vuon­na 1960, mut­ta vuon­na 2019 broi­le­rin­li­han kulu­tus oli jo 26,6 kilo­gram­maa hen­keä koh­den. Nau­dan­li­han­ku­lu­tus on vakiin­tu­nut noin 18–19 kilo­gram­man tasol­le, kun taas sian­li­han kulu­tus on sel­väs­ti las­kusuun­nas­sa. Sian­li­haa kulu­tet­tiin vie­lä vuon­na 2012 kes­ki­mää­rin 36 kilo­gram­maa hen­keä koh­den, mut­ta vuon­na 2019 mää­rä oli vähen­ty­nyt 30,8 kilogrammaan.

Kulu­tus­ra­ken­teen muu­tos­ta selit­tää eri­tyi­ses­ti ruo­ka­kult­tuu­rin muu­tos. Broi­le­rin­li­ha näh­dään kevye­nä, nopeas­ti val­mis­tet­ta­va­na ja moni­käyt­töi­se­nä vaih­toeh­to­na, mikä on osal­taan syr­jäyt­tä­nyt sian­li­haa. Myös sisäe­lin­ten kulu­tuk­ses­sa on tapah­tu­nut mer­kit­tä­vä muu­tos: vuon­na 1980 sisäe­lin­ten kulu­tus oli 7,7 kilo­gram­maa hen­keä koh­den, mut­ta vuon­na 2019 enää 0,4 kilo­gram­maa. Syy­nä on eri­tyi­ses­ti ruo­an­val­mis­tus­tai­to­jen ja -perin­tei­den muut­tu­mi­nen — teu­ra­se­läin­ten kaik­ki osat hyö­dyn­net­tiin aiem­min huo­mat­ta­vas­ti kat­ta­vam­min, kun taas nyky­ku­lut­ta­jat tun­te­vat sisäe­lin­ruo­kia hei­kom­min. Joi­ta­kin perin­tei­siä ruo­ka­la­je­ja, kuten Ylä-Savos­sa tar­jot­ta­va myky­rok­ka, esiin­tyy sil­ti edel­leen pai­kal­li­sis­sa ruokaperinteissä.

Vaik­ka Suo­men lihan­tuo­tan­to ja -kulu­tus ovat kas­va­neet, ne ovat maa­il­man­laa­jui­ses­ti tar­kas­tel­tu­na suh­teel­li­sen pie­niä. Vuon­na 2019 EU:n alu­eel­la tuo­tet­tiin lähes 48 mil­jar­dia kiloa lihaa, Yhdys­val­lois­sa noin 45 mil­jar­dia kiloa ja Bra­si­lias­sa noin 28 mil­jar­dia kiloa. EU:n suu­rin lihan­tuot­ta­ja­maa oli Sak­sa, jon­ka tuo­tan­to oli noin 8 mil­jar­dia kiloa. EU:ssa kes­ki­mää­räi­nen lihan­ku­lu­tus oli 85,9 kilo­gram­maa hen­keä koh­den, vaih­te­lu­vä­lin olles­sa Roma­nias­ta (42,5 kg/hlö) Espan­jaan (106,5 kg/hlö).

Myös Euroo­pan ulko­puo­lel­la lihan­ku­lu­tuk­sen vaih­te­lu on laa­jaa. Maa­il­man suu­rim­piin lihan­ku­lut­ta­jiin kuu­luu Argen­tii­na, jos­sa kulu­tus oli vuon­na 2019 124,2 kilo­gram­maa hen­keä koh­den. Kii­nas­sa kulu­tus oli noin 51 kilo­gram­maa ja Yhdys­val­lois­sa 98,9 kilo­gram­maa hen­keä kohden.

Lihan­ku­lu­tuk­sen kas­vu on vah­vas­ti sidok­sis­sa elin­ta­son nousuun. Tulo­ta­son koho­tes­sa kulut­ta­jil­la on varaa ostaa enem­män eläin­pe­räi­siä tuot­tei­ta, ja lihas­ta tulee kes­kei­nen osa ruo­ka­va­lio­ta. Elin­ta­son nousu selit­tää myös sen, että teu­ra­se­läin­ten kaik­kia osia ei hyö­dyn­ne­tä enää yhtä kat­ta­vas­ti kuin aiem­min. Lisäk­si tek­no­lo­gi­nen kehi­tys on mah­dol­lis­ta­nut tuo­tan­non tehos­tu­mi­sen: eläin­ten kas­va­tus­me­ne­tel­mät, kul­je­tus­lo­gis­tiik­ka, jat­ko­ja­los­tei­den val­mis­tus sekä eri­tyi­ses­ti lihan säi­lön­tä­me­ne­tel­mät ovat kehit­ty­neet huo­mat­ta­vas­ti. Säi­lön­tä­ai­neet, suo­ja­kaa­sut ja pakas­te­va­ras­tot mah­dol­lis­ta­vat lihan pit­kä­ai­kai­sen säi­ly­tyk­sen ja tasai­sen saa­ta­vuu­den markkinoilla.

Toi­saal­ta lihan­tuo­tan­toon ja -mark­ki­noi­hin vai­kut­ta­vat myös bio­lo­gi­set ja epi­de­mio­lo­gi­set teki­jät. Eläin­tau­tien lisään­ty­mi­nen voi aiheut­taa nopei­ta ja mer­kit­tä­viä muu­tok­sia sekä tuo­tan­to­mää­riin että kan­sain­vä­li­seen kaup­paan. Vii­me­ai­kai­nen esi­merk­ki täs­tä on Kii­nas­sa levin­nyt afrik­ka­lai­nen sika­rut­to, joka vai­kut­ti mer­kit­tä­väs­ti sika­kan­nan kokoon ja glo­baa­lei­hin markkinahintoihin.

Ruokakulttuuri

mennessä Virtalan tila | 3.3.2021 | Yleinen

Ruo­ka on ihmi­sel­le elin­tär­keä päi­vit­täi­nen perus­tar­ve. Ilman riit­tä­vää ja ravit­se­vaa ravin­toa yksi­lön toi­min­ta­ky­ky heik­ke­nee nopeas­ti, eikä elos­sa­py­sy­mi­nen pit­käl­lä aika­vä­lil­lä oli­si mah­dol­lis­ta. Ruo­al­la on kui­ten­kin myös mer­kit­tä­vä kult­tuu­ri­nen ja emo­tio­naa­li­nen ulot­tu­vuus. Ruo­ka toi­mii pal­kit­se­mi­sen kei­no­na, lah­ja­na, iden­ti­tee­tin ilmen­tä­jä­nä sekä kes­kei­se­nä osa­na kan­sal­lis­ta kult­tuu­ri­pe­rin­töä. Monet ruo­at ja ruo­kai­lu­ti­lan­teet ovat kult­tuu­ri­ses­ti koo­dau­tu­nei­ta: täy­te­kak­ku lii­te­tään juh­liin, tors­tai­hin kuu­luu perin­tei­ses­ti her­ne­keit­to ja jou­lu­pöy­dän kes­kei­nen sym­bo­li on kink­ku. Ruo­at toi­mi­vat myös kult­tuu­rien tunnusmerkkeinä—esimerkiksi Ita­lia asso­sioi­tuu pizzoi­hin ja pas­taan, Sak­sa mak­ka­raan ja olu­een, ja Rans­ka vii­nei­hin ja patonkeihin.

Monis­sa kult­tuu­reis­sa ruo­ka näh­dään myös ritu­aa­li­ses­ti tär­keä­nä. Ruo­kai­lu voi­daan aloit­taa rukouk­sin, ja ruo­ka pyri­tään käyt­tä­mään tark­kaan huk­kaan heit­tä­mi­sen vält­tä­mi­sek­si. Usein voi­daan tode­ta, että mitä niu­kem­mis­sa mate­ri­aa­li­sis­sa olois­sa yhtei­sö elää, sitä kes­kei­sem­pi osa ruo­ka­kult­tuu­ril­la on sosi­aa­li­ses­sa elä­mäs­sä ja vie­raan­va­rai­suu­den osoit­ta­mi­ses­sa. Suo­ma­lai­seen perin­tee­seen on kuu­lu­nut maa­seu­dul­la vah­va vie­raan­va­rai­suu­den eetos, jos­sa vie­rail­le tar­jo­taan vähin­tään kah­vi. Tämä perin­ne on kui­ten­kin nyky­päi­vä­nä hei­ken­ty­mäs­sä. Suo­mes­sa ruo­kai­luun ei tyy­pil­li­ses­ti lii­ty rukous­ta, mut­ta ruo­ka­pöy­däs­sä osoi­te­taan kun­nioi­tus­ta esi­mer­kik­si otta­mal­la pää­hi­ne pois—tapa, jota nou­da­te­taan esi­mer­kik­si Puo­lus­tus­voi­mis­sa myös maasto-olosuhteissa.

Ruo­an saa­ta­vuus ei kui­ten­kaan ole kaik­kial­la itses­tään­sel­vyys. Län­si­mais­sa kulut­ta­jil­la on mah­dol­li­suus teh­dä pit­käl­le mene­viä valin­to­ja ruo­ka­va­lion­sa suh­teen: ruo­ka­va­lios­ta voi­daan raja­ta pois esi­mer­kik­si muna, glu­tee­ni, mai­to tai eläin­pe­räi­set tuot­teet, tai nou­dat­taa eri­lai­sia elä­män­ta­pa­ruo­ka­va­lioi­ta. Kehi­tys­mais­sa tilan­ne on huo­mat­ta­vas­ti kriit­ti­sem­pi. Ilmas­ton­muu­tos hei­ken­tää vil­je­ly­olo­suh­tei­ta, ruo­an saa­ta­vuus on epä­var­mem­paa ja väes­tön­kas­vu koh­dis­tuu voi­mak­kaim­min juu­ri näil­le alueil­le. Näin ollen ruo­ka­tur­va heik­ke­nee samaan aikaan, kun ravin­non­tar­ve kasvaa.

Maa­il­man väki­lu­vun ennus­te­taan kas­va­van vuo­teen 2050 men­nes­sä noin 2,3 mil­jar­dil­la ihmi­sel­lä. Kos­ka maa­ta­lou­den vil­je­ly­ala ei ole laa­je­ne­mas­sa vas­taa­vas­ti, kas­va­va ravin­non­tar­ve on vas­tat­ta­va tehos­ta­mal­la tuo­tan­toa nykyi­sil­lä vil­je­ly­alueil­la. Ruo­an hin­nan odo­te­taan myös nouse­van. Osa väes­tös­tä vau­ras­tuu ja kyke­nee näin osta­maan enem­män ja moni­puo­li­sem­paa ruo­kaa. Kehi­tys­mai­den köy­him­mät väes­tö­ryh­mät ovat kui­ten­kin eri­tyi­sen haa­voit­tu­vas­sa ase­mas­sa: hei­dän ruo­kit­ta­vien mää­rän­sä kas­vaa, vil­je­ly­olo­suh­teet heik­ke­ne­vät ja tulo­jen kas­vu jää vähäiseksi.

Tilan­net­ta pahen­taa se, että monis­sa kehi­tys­mais­sa tuo­te­taan vien­tiin elin­tar­vik­kei­ta, jois­ta saa­daan parem­pi hin­ta kan­sain­vä­li­sil­lä markkinoilla—esimerkiksi kvi­no­aa. Täl­löin osa pai­kal­li­ses­ta väes­tös­tä voi näh­dä näl­kää samaan aikaan, kun maa vie ravin­tei­kas­ta ruo­kaa ulko­mail­le talou­del­lis­ten int­res­sien vuok­si. Ilmas­ton­muu­tok­sen myö­tä myös ilmas­to­pa­ko­lai­suus tulee lisään­ty­mään. Sään ääri-ilmiöt ja maan­käy­tön muu­tok­set saat­ta­vat teh­dä vil­je­lys­tä mah­do­ton­ta tie­tyil­lä alueil­la, jol­loin mil­joo­nat ihmi­set jou­tu­vat etsi­mään toi­meen­tu­loa ja elin­mah­dol­li­suuk­sia muu­al­ta. Tyy­pil­li­ses­ti muut­to­lii­ke suun­tau­tuu ensin oman maan sisäl­le ja mah­dol­li­sim­man lähel­le alku­pe­räis­tä koti­seu­tua. Tämä kehi­tys ete­nee asteit­tain ilmas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tus­ten voi­mis­tu­mi­sen myötä.