Ruo­ka on ihmi­sel­le elin­tär­keä päi­vit­täi­nen perus­tar­ve. Ilman riit­tä­vää ja ravit­se­vaa ravin­toa yksi­lön toi­min­ta­ky­ky heik­ke­nee nopeas­ti, eikä elos­sa­py­sy­mi­nen pit­käl­lä aika­vä­lil­lä oli­si mah­dol­lis­ta. Ruo­al­la on kui­ten­kin myös mer­kit­tä­vä kult­tuu­ri­nen ja emo­tio­naa­li­nen ulot­tu­vuus. Ruo­ka toi­mii pal­kit­se­mi­sen kei­no­na, lah­ja­na, iden­ti­tee­tin ilmen­tä­jä­nä sekä kes­kei­se­nä osa­na kan­sal­lis­ta kult­tuu­ri­pe­rin­töä. Monet ruo­at ja ruo­kai­lu­ti­lan­teet ovat kult­tuu­ri­ses­ti koo­dau­tu­nei­ta: täy­te­kak­ku lii­te­tään juh­liin, tors­tai­hin kuu­luu perin­tei­ses­ti her­ne­keit­to ja jou­lu­pöy­dän kes­kei­nen sym­bo­li on kink­ku. Ruo­at toi­mi­vat myös kult­tuu­rien tunnusmerkkeinä—esimerkiksi Ita­lia asso­sioi­tuu pizzoi­hin ja pas­taan, Sak­sa mak­ka­raan ja olu­een, ja Rans­ka vii­nei­hin ja patonkeihin.

Monis­sa kult­tuu­reis­sa ruo­ka näh­dään myös ritu­aa­li­ses­ti tär­keä­nä. Ruo­kai­lu voi­daan aloit­taa rukouk­sin, ja ruo­ka pyri­tään käyt­tä­mään tark­kaan huk­kaan heit­tä­mi­sen vält­tä­mi­sek­si. Usein voi­daan tode­ta, että mitä niu­kem­mis­sa mate­ri­aa­li­sis­sa olois­sa yhtei­sö elää, sitä kes­kei­sem­pi osa ruo­ka­kult­tuu­ril­la on sosi­aa­li­ses­sa elä­mäs­sä ja vie­raan­va­rai­suu­den osoit­ta­mi­ses­sa. Suo­ma­lai­seen perin­tee­seen on kuu­lu­nut maa­seu­dul­la vah­va vie­raan­va­rai­suu­den eetos, jos­sa vie­rail­le tar­jo­taan vähin­tään kah­vi. Tämä perin­ne on kui­ten­kin nyky­päi­vä­nä hei­ken­ty­mäs­sä. Suo­mes­sa ruo­kai­luun ei tyy­pil­li­ses­ti lii­ty rukous­ta, mut­ta ruo­ka­pöy­däs­sä osoi­te­taan kun­nioi­tus­ta esi­mer­kik­si otta­mal­la pää­hi­ne pois—tapa, jota nou­da­te­taan esi­mer­kik­si Puo­lus­tus­voi­mis­sa myös maasto-olosuhteissa.

Ruo­an saa­ta­vuus ei kui­ten­kaan ole kaik­kial­la itses­tään­sel­vyys. Län­si­mais­sa kulut­ta­jil­la on mah­dol­li­suus teh­dä pit­käl­le mene­viä valin­to­ja ruo­ka­va­lion­sa suh­teen: ruo­ka­va­lios­ta voi­daan raja­ta pois esi­mer­kik­si muna, glu­tee­ni, mai­to tai eläin­pe­räi­set tuot­teet, tai nou­dat­taa eri­lai­sia elä­män­ta­pa­ruo­ka­va­lioi­ta. Kehi­tys­mais­sa tilan­ne on huo­mat­ta­vas­ti kriit­ti­sem­pi. Ilmas­ton­muu­tos hei­ken­tää vil­je­ly­olo­suh­tei­ta, ruo­an saa­ta­vuus on epä­var­mem­paa ja väes­tön­kas­vu koh­dis­tuu voi­mak­kaim­min juu­ri näil­le alueil­le. Näin ollen ruo­ka­tur­va heik­ke­nee samaan aikaan, kun ravin­non­tar­ve kasvaa.

Maa­il­man väki­lu­vun ennus­te­taan kas­va­van vuo­teen 2050 men­nes­sä noin 2,3 mil­jar­dil­la ihmi­sel­lä. Kos­ka maa­ta­lou­den vil­je­ly­ala ei ole laa­je­ne­mas­sa vas­taa­vas­ti, kas­va­va ravin­non­tar­ve on vas­tat­ta­va tehos­ta­mal­la tuo­tan­toa nykyi­sil­lä vil­je­ly­alueil­la. Ruo­an hin­nan odo­te­taan myös nouse­van. Osa väes­tös­tä vau­ras­tuu ja kyke­nee näin osta­maan enem­män ja moni­puo­li­sem­paa ruo­kaa. Kehi­tys­mai­den köy­him­mät väes­tö­ryh­mät ovat kui­ten­kin eri­tyi­sen haa­voit­tu­vas­sa ase­mas­sa: hei­dän ruo­kit­ta­vien mää­rän­sä kas­vaa, vil­je­ly­olo­suh­teet heik­ke­ne­vät ja tulo­jen kas­vu jää vähäiseksi.

Tilan­net­ta pahen­taa se, että monis­sa kehi­tys­mais­sa tuo­te­taan vien­tiin elin­tar­vik­kei­ta, jois­ta saa­daan parem­pi hin­ta kan­sain­vä­li­sil­lä markkinoilla—esimerkiksi kvi­no­aa. Täl­löin osa pai­kal­li­ses­ta väes­tös­tä voi näh­dä näl­kää samaan aikaan, kun maa vie ravin­tei­kas­ta ruo­kaa ulko­mail­le talou­del­lis­ten int­res­sien vuok­si. Ilmas­ton­muu­tok­sen myö­tä myös ilmas­to­pa­ko­lai­suus tulee lisään­ty­mään. Sään ääri-ilmiöt ja maan­käy­tön muu­tok­set saat­ta­vat teh­dä vil­je­lys­tä mah­do­ton­ta tie­tyil­lä alueil­la, jol­loin mil­joo­nat ihmi­set jou­tu­vat etsi­mään toi­meen­tu­loa ja elin­mah­dol­li­suuk­sia muu­al­ta. Tyy­pil­li­ses­ti muut­to­lii­ke suun­tau­tuu ensin oman maan sisäl­le ja mah­dol­li­sim­man lähel­le alku­pe­räis­tä koti­seu­tua. Tämä kehi­tys ete­nee asteit­tain ilmas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tus­ten voi­mis­tu­mi­sen myötä.